Modus eli tapaluokka

3.3.1.3 Modus eli tapaluokka

	Indikatiivi
	Potentiaali
	Konditionaali
	Imperatiivi

Modus ilmaisee puhujan suhtautumista siihen, mitä hän sanoo. Muoto-opillisesti verbimoduksia on suomessa neljä. Muilla paitsi indikatiivilla on omat tunnuksensa. Potentiaalin tunnus on -ne-, konditionaalin tunnus -isi-. Imperatiivin tunnus on monimuotoinen. Esim. INDIKATIIVI      sanon
POTENTIAALI      sanonen
KONDITIONAALI    sanoisin
IMPERATIIVI      sano, sanokaa ym.

Indikatiivi

Indikatiivi on yleismodus. Se esittää tekemisen semmoisenaan, todellisena, ellei lauseyhteys osoita sitä muunlaiseksi. Koska indikatiivi on tunnukseton perusmodus, siinä ovat käytössä kaikki aikaluokat: preesens, imperfekti, perfekti ja pluskvamperfekti. (Ks. esimerkkejä indikatiivin eri <tempuksista.)

Potentiaali

Potentiaali esittää tekemisen mahdollisena tai todennäköisenä. Potentiaalin tunnus on -ne-. Tunnus liittyy <konsonanttivartaloon, jos verbi on kaksivartaloinen; s:n, l:n ja r:n perässä tunnus assimiloituu. Esimerkkejä: Vieras saapunee tänään.
Ottanette muutoksen huomioon.
Tehnemme näin.
Öljyn hinta noussee pian.
Asia tullee pian esille.

Aikamuodoista potentiaalissa on käytössä vain preesens ja perfekti. Olla-apuverbin potentiaali muodostetaan lie-vartalosta (olla-verbin passiivin potentiaalin preesens on kuitenkin oltaneen), esim. lienen ottanut
lienet sanonut
lienee tehty

Potentiaali on varsin >>harvinainen modus. Sitä käytetään lähes pelkästään kirjoitetussa yleiskielessä. Monesti potentiaali korvataan taitaa-verbillä ynnä infinitiivillä. Myös adverbit ehkä, kai yms. yhdessä indikatiivin kanssa korvaavat potentiaalin. Esim. Hän lienee sairas.
Vrt. Hän taitaa olla ~ ehkä (kai, luultavasti) on sairas.

Konditionaali

Konditionaali ilmaisee tekemisen epävarmana tai ehdollisena. Tunnus on -isi-, ja se aiheuttaa eräitä <vokaalivaihteluita verbivartalon loppuun. Konditionaalia käytetään varsinkin ehtoa ilmaisevissa jos-lauseissa, esim. Jos vesi olisi lämmintä, saisit uida.
Tulisivatko he, jos pyytäisimme?

Konditionaali ilmaisee usein myös kohteliasta pyyntöä tai kysymystä (myös halua, toivomusta, suostuttelua tai epäilyä). Esim. Joisin mielelläni kahvia.
Kaataisitteko lisää teetä?
Kysyisin, onko teillä — —.

Preesensin lisäksi on myös konditionaalin perfekti, jossa tunnus liittyy apuverbiin, esim. olisin ottanut
olisitte sanoneet
olisi tehty

Imperatiivi

Imperatiivilla ilmaistaan käskyjä, kehotuksia ja toivomuksia. Yksikön 1. persoonassa imperatiivia ei ole. Yksikön 2. persoonassa tunnusta edustaa pelkkä <jäännöslopuke (merkitty tässä ^x:llä: sano^x). Muissa persoonissa tunnukset ja persoonapäätteet ovat sulautuneet yhteen, esim.               YKSIKKÖ       MONIKKO
1. PERSOONA   -             sanokaamme
                            menkäämme
2. PERSOONA   sano^x         sanokaa
              mene^x         menkää
3. PERSOONA   sanokoon      sanokoot
              menköön       menkööt

Jos verbillä on <konsonanttivartalo, päätteet liittyvät siihen (men+köön jne.). Muodoista yksikön ja monikon 2. persoona ovat tavallisimmat; 3. persoonan muotoja käytetään lähinnä kirjakielessä. Imperatiivin monikon 1. persoonan asemesta käytetään yleiskielessäkin tavallisesti >passiivin preesensiä, esim. Lähdetään syömään!

Esimerkkejä imperatiivin käytöstä (huom. päätteettömät <akkusatiiviobjektit): Anna minulle kuppi (obj.) kahvia.
Lukekaa läksy (obj.) kunnolla!
Juokaamme ystävän malja (obj.)!
Onneksi olkoon!
Tulkoot he tänne.

Imperatiivia käytetään normaalisti vain preesensissä. Imperatiivin perfekti esiintyy vain seuraavanlaisissa "inttävissä" merkityksissä: Olkoon vain sanonut niin, mutta minä en usko!